Hän katsoi minuun pilkallisesti ja naurahti.
— Eeli, selitä mitä tämä oikeastaan on. Minä en voi tyyntyä enkä elää kanssasi tällä tavalla.
— Minun hommani ja meidän välimme ovat kaksi aivan eri asiaa.
— Minulla ei ole ollut mitään sinulle kuulumatonta, mutta tästä lähin pidän itseäni vapaana!
Sanat putoilivat tahtomattani. Jokin uusi ja outo ihminen puhui minussa. En silloin olisi voinut peruuttaa sanojani, vaikka hän olisi lyönyt minut kuoliaaksi.
— Sinä sanot pitäväsi itseäsi vapaana. Luuletko, että minä olen vapaa tekemään, niinkuin itse tahdon. Minä olen sinustakin vastuussa. Se sinun pitää ymmärtää! huusi Eeli.
— Sitä minä en taho, en — en hetkeäkään. Minä olen — olen minä!
Itku tukehutti puheeni ja oma kiivauteni ja selittämätön takertumiseni tuntemattomaan voimaan itsessäni teki minut mykäksi ja kovaksi. Eeli juoksi jäljessäni komeroomme, syleili minua ja puhui kauan ja hellästi niinkuin lapselle.
Minulla oli vain yksi ainoa kolottava ajatus: hän ei luota minuun! En yrittänytkään peitellä nurjaa mieltäni ja Eeli pani kovan kovaa vastaan. Illalla, kun aioin mennä yksin kävelylle, riensi hän ovelle ja sulki sen.
— Sinä et saa mennä yksin! huusi hän.