— Jos tätä jatkuu, menen kohta kokonaan, kuiskasin.
— Juuri sen vuoksi! sanoi hän ja nosti syliinsä kantaen sisään. Hänen kätensä ja sylinsä poltti minua, ja sitä minä häpesin sanomattomasti. Suljin silmäni ja olin ääneti, sillä jos Eeli sen olisi sillä hetkellä tiennyt, olisin kuristanut hänet. Silloin se ajatus syntyi: pois, pois.
Olin yksin. Kolottavat ajatukseni ja oman heikkouden häpeä ajoivat minut kohtaloani seuraamaan. Eelin täytyi mennä junaa vastaanottamaan. Se vihelsi kallioiden välillä ja viiden minuutin kuluttua se olisi asemalla. Hain pöytälaatikosta rahani, jotka äitini oli minulle lähettänyt, lähetin tytön eteisestä hakemaan nuttuni ja hattuni, sulloin tavaroita laukkuun, avasin akkunan pihan puolella ja laskeuduin alas. Sitten pujottelin varastohuoneen takaa toiselle puolelle raidetta tavaravaunujen varjoon. Ja kun juna samassa kolisten pysähtyi asemalle, kiipesin johteen alta vaunuun. Pysähdyin Tampereelle ja kirjotin sieltä oman käsittämättömän uhmani vallassa: — Päätökseni on varma. Jos minua etsit taikka pakotat palaamaan, lopetan itseni!
— Olipa sinulla sisua!
— Se oli hetken rohkeutta, sokean vaiston pakkoa, jota en jaksanut tunnustaa kellekään. Omasta mielestäni olin koko ajan raukka, sillä minä ikävöitsin Eeliä tuskallisesti. Toivoin Eelin kirjottavan, odotin jännityksellä monta viikkoa hänen kutsuaan. Kun ei mitään tullut, jouduin epätoivoon, tahdoin tehdä jotakin merkillistä.
— Silloin sinä menit armeijaan.
— En, siihen en ollut vielä kypsä, enkä suinkaan olisi omin neuvoin sinne koskaan tullutkaan. Olin käynyt sairaanhoitokurssin ja tunsin kirurgin ajoilta erään lääkärin kaupungissa. Hän antoi hoitooni erään ihmeellisen naisen. Hän oli oikeastaan kansannainen, mutta hengeltään kehittyneempi ja oppineempi kuin korkeasti sivistyneet. Hän näki heti, että olin onneton. Me emme siitä koskaan puhuneet, mutta hänellä oli erinomainen tapa katsoa minuun. Ja kerran hän sanoi: — Oletteko koskaan tehnyt hyvää ihmisille? Olihan se perin yksinkertainen kysymys, mutta minä en osannut siihen vastata.
— Tarkotan, oletteko koskaan työssä unohtanut itsenne ja ollut onnellinen? Oletteko työllä palvellut Jumalaa?
Sellaiset asiat olivat minulle siihen aikaan aivan outoja, mutta omassa tuskassani olin herkkä vaikutuksille. Viisas ja hyvä potilaani sai minut vähitellen vakuutetuksi uhrautumisen onnesta ja opetti minua rakastamaan Jumalaa.
— Sinä tahdoit unohtaa itsesi voidaksesi unohtaa Eelin.