— Minä en ole voinut. Tunnen aina vain olevani maantienkulkija, sirotan rakkauteni tuulen viedä. Minä valvon sairaiden kanssa, hoidan lapsia, käyn heidän kurjissa kodeissaan, neulon vaatteita, puhun heille lempeästi, kuin olisi sydän täynnä rakkautta. Minä teen sen hädässäni ja tuskassani kurittaakseni itseäni. Minua pakottaa jokin selittämätön ahdistus kiirehtämään — mitä ja minne?
— Sinä uskot Jumalaan.
— Minä uskon Jumalaan itsessäni, mutta minä olen tolkuton ihminen. Minä janoon toista ihmistä, tahtoisin kerran tuntea, mitä on ihmisen usko ihmiseen!
— Sinä vaadit paljon.
— En voi tyytyä vähempään. Sehän on onnettomuuteni.
Ilta oli jo myöhäinen. Helga saattoi minut kotiin ja lupasi tulla seuraavana iltana hakemaan kävelylle.
* * * * *
Olimme kulkeneet hiljaisia katuja, joilla ei näyttänyt eloa olevankaan ja käännyimme juuri valtakatua kohti, kun muuan mies astui jostakin porttikäytävästä ja seurasi meitä jutellen itsekseen.
— Tuo mies on kauan vainonnut omaatuntoani, sanoi Helga. — Olen päättänyt kerran puhutella häntä, ja nyt minä sen teen.
Mies tuli yhä lähemmäksi.