— Seuraa minua, kuiskasi Helga, vetäen kädestäni ja astuen miehen edelle kääntymättä ja taakseen katsomatta. — Tuo mies on hyvin vaarallinen. Me emme voi heti puhutella häntä, mutta saat nähdä, hän seuraa meitä.
Mies lähestyi tosiaankin hitaasti. Hän haisi kuin metsässä mätänevä sieni ja sähisi vihasta itsekseen. Minusta tuntui kuin olisimme äkkiä joutuneet hämärään solaan, josta ei voinut sivulle poiketa ja jossa hirviö kulki kintereillä ase valmiina iskemään millä hetkellä tahansa. Sydämeni löi rajusti, voin pahoin, nojasin ystävääni ja astuin koneellisesti eteenpäin.
— Älä pelkää, kuiskasi Helga, — tullaan pian portille. Hän seuraa meitä, saat nähdä.
Tulimme portille ja käännyimme pelastusarmeijan talon pihaan. Mies oli vielä katukäytävällä ja minä uskalsin vilkaista häneen. Näin hänen silmissään vihan, sellaisen aiheettoman yhtä ja kaikkia kohtaan, sellaisen, joka pienemmänkin seikan sattuessa sytyttää itsensä ja yltyy kauheaan tekoon. Joudutin ystävääni, vetäen häntä pakostakin nopeammin pihamaan poikki.
— Joudu, herran tähden! sanoin tuskissani.
— Mene sinä edellä, minä jään. Se pitää hänen huomionsa vireillä, ja sitä minä tahdon.
— Hän katsoo meihin, ole varuillasi. Minä näin puukon hänen tupessaan!
— Ei hän nyt sentään sillä tavalla. Helgan levollinen ääni rauhotti minua ja me jäimme kumpikin keskelle pihaa odottamaan miestä.
Mies tuli pihaan portista ja ohjasi askeleensa puupinoa kohti, joka oli pihan laidassa. Siellä hän tarttui kirveeseen ja alkoi halkoa puita.
Helga lähestyi häntä ja sanoi: — Ettekö tule ensin iltahartautta kuulemaan?