Mies katsoi häneen ja hymyili, mutta se oli kummallinen hymyily, niinkuin hän olisi ivannut nuorta naista siitä, että hän viitsi puhutella hänen tapaistaan miestä. Oliko tuo nainen mieletön? Mies nauraa hihitti ja sähisi. Sitten kasvot sinertyivät ja vimmoissaan hän iski kirveen tukkiin, kirosi ja heilutteli käsiään kuin olisi tahtonut niiden avulla vihaansa purkaa, kun ei kieli totellut.
— Vai luuletteko minut pelastavanne ja nylkevänne, senkin armeijan kerjäläiset! sai hän vaivalla sanotuksi.
Me väistyimme kokoushuoneen ovea kohti ja mies seurasi. Menimme levollisesti sisään, jätimme oven auki ja vainoojamme tuli perässä. Ovenvartija sanoi hänelle pari rauhottavaa sanaa.
Astuimme poikki salin yläpäähän ja istuimme uunin vieren. Sieltä näimme koko salin ja yleisön vastassamme. Sali oli matala ja katto holvattu. Se oli kellarikerroksen puotihuoneista yhdistetty kokoushuoneeksi.
Soittajat, rukoilijat, todistajat ja puhujat asettuivat kaikki holvin yläpäähän. Matalat penkit täyttyivät kaikki kuulijoista. Ja millaisia olivat kuulijat?
Siinä oli pörröinen pää pään vieressä, syväjuovaisia, matalaotsaisia, typeryyden ja julmuuden ruumiillistuneita olemuksia, hataria ja luikertelevia silmäyksiä, röyhkeän pilkan ilme joka naamalla, inhottava rääsyjen haju.
Matala katto kaartui kaikkien pään päällä. Kädellä olisi sitä voinut koskettaa. Sähkön liekit himmenivät ja näyttivät tukehtuvan inhottavassa löyhkässä.
Kaunis, nuori upseeri, ruotsalainen mies, oli sillalle nostanut pöydän, jossa oli lasisoittimet. Hän kostutteli lasejaan sormin ja soitti surunvoittoista, juhlallista säveltä. Outo soitin piti katseet vireillä, mutta vaikka soitto olikin puhdasäänistä ja hempeän kaunista, ei se heihin vaikuttanut. Pian katseet irtaantuivat soittajasta ja pilkalliset ilmeet pääsivät takaisin kasvoille.
Tuli iloinen sävel ja upseerin sormet liikkuivat vilkkaassa tahdissa. Silloin tarkkaavaisuus heräsi, juovaisissa kasvoissa nytkähteli, silmät kiiluivat tyytyväisyyttä ja huulet suippenivat. Syvälle sullottu harvinainen ilon tunne pilkisti kuin vihreä ruoho lumen alta. Lasien iloinen helinä hukkui samassa torvien kovaan ääneen. Sivalluksella siirryttiin leikittelevästä pauhaavaan räminään. Jäykistynyt ilo muuttui raskaaksi hartaudeksi ja järeät, soinnuttomat äänet repivät virttä. Sitä seurasi polttavat rukoukset ja ylistykset Kristuksen vuodatetusta verestä. Kohmettuneet kasvot tulehtuivat. Laulu alettiin uudestaan. Pää pään vieressä, yhtenä liikkuvana massana he unohtivat paikan, lausuivat sanoja, löysivät oikean sävelen. Matalien otsien syvät rypyt silisivät. Olka olassa, suurena joukkona he kasvoivat. Katto tuntui nousevan ja ilma puhdistuvan. Silmissä kuvastui ihmisen sielu. He lauloivat kaikki yhdestä sydämestä:
Työhön, työhön, te suuret joukot, täyttäkää vuoret, täyttäkää loukot!