Ja he uskoivat, mitä lauloivat. He tahtoivat sillä hetkellä työhön.
Nämä olivat sellaisia kuin se mies, jota olimme kadulla kauhistuneet.
Sali oli jo tyhjentynyt, kun mekin sieltä poistuimme pihaan, samaa tietä kuin olimme tulleetkin. Helga nykäisi minua hihasta ja katsoi mieheen halkotukin ääressä ja kuiskasi:
— Hänkin oli kokouksessa.
Mies istui halkotukin päällä ja näytti torkkuvan, mutta nyrkkiin puristetut kädet todistivat, ettei uni häntä vaimentanut. Astuimme sivutse häneen katsomatta. Mies ryntäsi pystyyn ja huusi sopertavalla äänellä:
— Koira, koira, minä en ole koira, olen ihminen!
— Jos tahdotte, niin Jumala ottaa asuntonsa teissä, sanoi Helga häntä lähestyen.
Miehen kasvot sinertyivät ja hirveä viha puistatti häntä. Helga perääntyi ja tarttui käteeni säikähtäen. Mies nosti nyrkkiään ja sadatteli. Minusta tuntui kuin ilma olisi mustunut hänen sanoistaan. Emme uskaltaneet paikaltamme liikahtaa, odotimme musertavaa iskua. Kun viha oli purkautunut sekavissa sanoissa, alkoi onnettoman ruumis hytkyä. Hän luuhistui kasaan ja istui tukilla hytkien.
Minä vedin Helgaa portille ja taaksemme katsomatta poistuimme.
— Jos hänen vihansa uudestaan pääsee valloilleen, olemme hukassa! sanoin peloissani. Helga nyökkäsi ja me astuimme vinhemmin.