— Tällaisia minun jännittävät hetkeni ovat. Nuo ihmisparat kulkevat omaa latuaan varmoina ja uhmaten palvellen pahaa, raivoten itseään ja muita vastaan. Äkkiä jokin salpa heidän sisimmässään laukeaa tuon hävittävän voiman eteen. Heidän intonsa luuhistuu ja he kaatuvat siipirikkoina, äkkinäinen käännös tapahtuu heidän elämässään. Siihen on tarvittu vain pieni sysäys. Ja kuitenkin he ovat rakentaneet edellistä elämäänsä melkein syntymästään saakka ja kohonneet vähä vähältä häijyyden huipulle. Silloin juuri pahan voima heissä on loppuun juossut. He kaatuvat. Minkä he siitä jaksavat nousta, nousevat hyvässä. Eikö se ole merkillistä? puhui Helga.
— Ehkä pahuus on heissä ruumiillista. Se voi olla tautia, joka kuluttaa ruumiista itselleen otolliset voimat ja poistuu niiden mukana.
— Niinkö sinä sen selität? sanoi Helga miettiväisenä.
— Kuinka sinä olet sen käsittänyt?
— En ole sitä ajatellut enkä luule voivani sitä koskaan selvittää itselleni. Tuntuu vain niin tukehuttavalta ajatella, että olemme sillä tavalla sidotut ruumiiseen ja perinnöllisiin voimiin. Ei, ei, silloinhan oma minä, oma Jumala minussa kuolisi. Minä olisin vain sattuman varassa, kuin helmet irrallaan ilman nauhaa. Minä uskon, että meitä tukee yhteinen suuri voima.
— Perinnöllisyyttä on yhtä paljon rakentavaa kuin hävittävääkin.
— Se on kuitenkin sattumaa. Me emme ole sattuman varassa, emme, emme!
Puhuessamme olimme tulleet seimen portille. Yksin astuessani hiljaisiksi muuttuneita katuja tuntui eletty ilta unelta, jossa olin nähnyt uusia ja outoja ihmisiä.
II.
Olemme tulleet hyvin läheisiksi. Hän tulee illoin luokseni, kun pääsen koulusta. Emme paljoa juttelekkaan, lepäämme toistemme seurassa vaieten. Toisinaan yltyy Helga viisastelemaan istuessamme uunin edessä katsellen hehkuvaan hiilokseen.