— Mitä enempää meidän elämämme oikeastaan on kuin tuon hehkuvan hiilen? Puu kasvaa, hakataan, heitetään uuniin. Sen solut ja nesteet kuluvat liekeissä niinkuin mekin elämässä. Me tiedämme varmaan, että palava puu aina lämmittää. Ja minulle on mieluista kuvitella puusta lähtevää lämpöä sen sieluksi. Se on osa siitä suuresta voimasta, se on täyttänyt väliaikaisen tehtävänsä ja pääsee jälleen vapauteen, ehkä joskus lähtökohtaansa. Se on hetken elänyt yksilönä, tehnyt meille hyvän työn, lämmittänyt. Minä pelkään, ettei minun elämäni loppuun palaneena ole ketään lämmittänyt, sillä minä en ole koskaan oikein palanut!
Helga nousi lieden äärestä ja meni vetoisen akkunan eteen.
— Minä taas kiitän kohtaloa, ettei se ole minua poroksi polttanut.
— Tuli puhdistaa. Minua ahdistaa tämä tasainen toimettomuus. Päiväni kuluvat jälkeä jättämättä. En elä itse enkä anna muille elämisen intoa. Minulla on ihmeesti aikaa laskea päivien ja viikkojen kulku, noudattaa sääntöjä, totella ja alistua!
Hän sanoi hyvästi ja lähti kapinallisella mielellä. Kului viikko eikä
Helgaa kuulunut. Menin seimeen…
— Kapteeni meni maalle, sanottiin siellä.
— Koska hän tulee kotiin?
— Hän ei tule tänne enää, oli vastaus.
Olin loukkaantunut ja tunsin hyvää halua torua häntä, mutta kun sitten eräänä iltana näin hänen pyöreän lakkinsa oviruudusta, unohdin kaikki torat ja syleilin häntä.
— Mitä tämä nyt on?