— Kova koetus, sanoi hän vakavasti.
— Älä puhu arvotuksia.
— Sinä et mitään huomaa. Etkö sinä ymmärtänyt, ettei armeijassa siedetty meidän seurusteluamme. Sinähän voisit tehdä minusta Jumalan kieltäjän, erottaa armeijasta. Minun piti muuttaa pois, kestää nöyryytys. Tässä nyt olen. Minä en ole enää kapteeni, ymmärrätkös?
— Eikö armeijassa siedetty meidän seurusteluamme?
— Ei, se oli kielletty.
— Vai niin. Sinä et alistunut.
— Järjetöntä!
— Suoraan sanoen, minä en koskaan ole ymmärtänyt, miksi sinä olit armeijassa. Se oli hiukan — hiukan teatterimaista.
— Me ymmärrämme hyvin vähän omaa elämäämme. Minä olen huomaamattani kasvanut kiinni siihen maaperään. On tukalaa — se koskee kuitenkin — en olisi tahtonut — ne jäävät nyt kaikki — lapset, toverit, äidit, pienet koltut, paidat ja — housut.
Hän itki ja nauroi. — Tulen sieltä juuri. Seppo jäi itkemään. Muistathan meidän täyshoidokkimme, jonka äiti karkasi. Poika parka huusi oikein sydänsurulla: — Täti yliin! Toverit itkivät ja minä itkin.