— Aina itsepäinen, taitat vielä kerran niskasi, mutta varo vanhaa äitiäsi!
— Työssä niska vahvistuu ja äitimuori on kova puolestaan.
— Helga, sinulla on vielä jotakin mielessäsi, näen sen silmistäsi.
Sinussa on jotakin uutta ja salaperäistä, olet — olet kaunistunut.
Sinussa on kuin — soittoa. Vähältä pitää, etten minäkin rupea
tanssimaan ja hoilaamaan. Mitä se on?
Hän vain hymyili ja järjesti tukkaansa peilin edessä. Uusi pusero oli kuin valettu solakalle varrelle ja sen heleänruskea väri antoi eloa kalpeille kasvoille. Armeijan sininen oli hyljätty eikä musta verkahame ollenkaan salannut joustavia ruumiinmuotoja.
— Mitä kummaa! Oletko sinä kähertänyt tukkasikin?
— Hiukan ohimoilta. Se tekee kasvojen ilmeen lempeämmäksi. Samassa hän kääntyi minuun ja syleili rajusti.
— Minä olen aina hiukan kadehtinut sinua, puhui hän nauraen, — Naema Auer, olethan sinä harvinainen ihminen — oikein yli-ihminen kaikkea hyvää sinä olet! Nyt en enää sinua kadehdi, en rahtustakaan!
— Sinä kidutat minua.
— Pitäisikö minun huutaa sinulle salaisuuteni?
— Ahaa… nyt minä olen jäljillä. Vai niin…