— Naema!
Se sanottiin hyväilevällä ja moittivalla äänellä.
— Ja nyt sinä menet, annat kantaa itseäsi käsillä. Te rakennatte sen pienen pihanpuoleisen komeron uudestaan. Ja sitten te riitaannutte! Mene, mene ja taita niskasi!
Hän katseli minua rauhallisena onnellisuuden ilme kasvoillaan.
— Eikö se ole ihmeellistä? Minä vain sanon sen, mikä tässä on kummallista. Meidän rakkautemme on ollut koskemattomana nämä viisi vuotta ja nyt kun se jatkuu uudestaan, jatkuu se ihan samasta pisteestä, johon se silloin katkesi. Ymmärrätkö sinä tätä?
— Älä puhu minulle arvotuksia, enhän minä ole koskaan syleillyt kaksilahkeista.
— Me olemme kiistelleet siitä hetkestä saakka, kun hän tapasi minut, tuli sinne maalle ja oli siellä päivät. Olemme puhuneet suumme puhtaiksi, purkaneet viiden vuoden kärsimiset. Nyt meidän on kummankin hyvä olla. Me voimme istua tuntikausia vaieten, katsella toisiamme ja olla sanomattoman onnelliset.
Minä en voinut olla sanomatta: — Oletko sinä nyt varma, ettei se vanha perisynti miehessäsi herää?
Helgan kasvojen ilme muuttui ja minä kaduin sanojani.
— Naema kulta, älä puhu siitä nyt. Anna minun olla onnellinen niin kauan kuin voin. Minä olen kärsinyt tästä erosta niin suunnattomasti. Minun on nälkä, onnen nälkä. Tahdon rakastaa ja saada rakkautta, tahdon unohtaa kaikki, kärsiä, alentuakin, jos niin tarvitaan. Hänen vikansakin ovat minulle rakkaita, hänen pahat sanansakin minua hyväilevät. Mutta hän ei olekkaan paha, on muuttunut.