— Joko te asutte yhdessä?
— Älä kysy noin jokapäiväisellä äänellä.
— Luuletko sinä, että tämäkin rakkaus on sinun omaa erikoista rakkauttasi?
— Uskonko minä?
Näin hänen kasvoillaan tuskaa ja huulet tavailivat kysymystä. Viiden vuoden henkinen taistelu oli hetkeksi kiteytynyt tähän kysymykseen, mutta vain hetkeksi.
— Uskonko minä, uskon, uskon. Voimani kasvavat, tiedän taistelevani elämästä, työstä, onnestani ja hänenkin. Nyt en pakene, en hellitä hänestä. Ja jos meidän täytyy joutua perikatoon, niin kaadumme yhdessä. Minä olen nyt hänen vaimonsa.
* * * * *
Helga on pitänyt ruokalaa huoneustossaan ja ottanut Sepon luoksensa tai oikeammin äitinsä luo, sillä itse hän asuu Eelinensä viereisessä huoneustossa. Heidän "pihanpuoleinen" komeronsa on leveälle kadulle päin ja kulmahuoneen akkuna merelle.
— Jos ne teidän onnenne sisälliset komerot ovat yhtä avarat ja valoisat kuin…
— Älä unohda, Naema, nämä ovat vuokrahuoneita ja hyvin kalliit. En jaksa sitä oikein unohtaa, mutta olen sentään tyytyväinen. En ole kuukauteen ennättänyt laskea päiviä, väliin en tiedä, mikä viikonpäivä on menossa. Minulla on velkoja ja saatavia ihan korvia myöten. Sanohan nyt, kouluhevonen, miltä täällä näyttää?