— Ei, ja se nuori herra menetti paikkansa eikä koskaan saanut virkaa — hukutti itsensä.
Mies oli vaiti ja hengitti raskaasti.
— Se hukutti, nuori mies. Ja se kävi minun tunnolleni. Menin minäkin hunningolle.
— Entä se inspehtoori?
— Sai rahat ja auttoi minua Amerikkaan. No, elämähän se on siellä niinkuin täälläkin. Kellä on sisärustingit vialla, ei ne siellä parane. Pahenee, pahenee. Minä siellä satamassa lastasin ja join, join ja lastasin ja yritin unohtaa, mitä olin, vaan eihän se käynyt. Kirjotin kerran inspehtoorille ja pyysin tikettirahaa ja sain. Tulin pois, mutta naamarustinki ei ollut minun ystäväni. Ei kukaan tahtonut antaa työtä, ja sitten se alkoi vasta leikki. Tein tahallani kerran sisäänmurron ja pääsin talveksi lukkojen taakse. No sitten minä jo kehtasin kerran yrittää tavata Horrosta siellä vanhalla asemalla.
Sävähdin — en kuullut liikahdustakaan.
— Oliko Horros silloin inspehtoorina? kysyi Helga omituisen ontolla äänellä.
— No, eihän se sillekään pahaa tekisi vaikka näkisi vanhan apurinsa siinä… niin minä sitä silloin ajattelin, puhui sairas kuulematta Helgan kysymystä.
— Oliko Horros teidän inspehtoorinne? kysyi Helga uudestaan.
— Ei se ollut enää siellä. Oli nainut, vaimo sitten karannut. Horros heittänyt viran. Aina se etsii — etsii!