Minua ahdisti. Hiivin hiljaa kuin varas ulos ovesta ja puikkelehdin kadulle. Siellä tulin vasta tajuihini ja maltoin ajatella, mitä oli tapahtunut.
Helga tuli pian sen jälkeen kadulle, omituisesti hoippuen. Hän ei katsonut ympärilleen, ei näyttänyt muistavan minua, astui hitaasti katua, joka päättyi kapeaan kalliopolkuun. Seurasin häntä etäämpänä ja kun hän istui kallion lohkareelle, siirryin minäkin häntä lähelle.
— Helga!
Hän käänsi päänsä minuun ja nyökkäsi.
— Sinäkin sen kuulit!
— Kuulin — en aavistanut…
Hänen kasvoilleen nousi vähitellen tumma puna, silmät paloivat ja kädet puristuivat nyrkkiin.
— Sinä et saa puhua tästä, vanno se minulle!
— Vannomattakin voit luottaa!
— Lupaa minulle, että jätät minut nyt kahden kesken Eelin kanssa.
Kukaan ei saa tietää meistä, ei kukaan saa tuntea!