— Helga, ethän sinä vaan tee pahaa itsellesi, olet niin kiihtynyt.
— Älä pelkää!
— Etkö sinä voi kirjottaa minulle? On niin raskasta näin erota.
— Minä en lupaa mitään. Jos voin, niin kirjotan.
Hän ojensi minulle jäykän käden, ylpeä ryhti kielsi kaiken hellyyden. Hän jäi kalliolle ja minä käännyin kotiin. En voinut istua kotona koulusta tultuani, harhailin onnettoman, kuolevan miehen asunnon tienoilla. Toivoin siellä sattumalta tapaavani Helgan. Heti paikalle tultuani näinkin hänen hätäisesti astuvan taloon, pieni vasu kädessään, rauhattomasti ympärilleen tähystellen kuin olisi tahtonut kenenkään tietämättä kulkea.
Seisoin kadun kulmassa ja aijoin juuri mennä porttia kohti, kun näin Horroksen tulevan vastakkaisesta kulmasta ja seuraavan Helgaa — nähtävästi hänen tietämättään, sillä kun minä tulin portille, kuulin hänen kysyvän eräältä vaimolta pihassa, mistä ovesta rouva oli mennyt — ihan rauhallisena ja hymyilevänä. Ensi hetkessä tahdoin estää häntä astumasta sisään ja riensin pihaan, mutta samassa luovuin yrityksestäni. Kuinka olisin voinut estää häntä seuraamasta vaimoaan, kun en edes tiennyt mitään tekosyytä. Epäröidessäni oli oikea hetki livahtanut ohitse ja Horros meni sisään. Kotiin rientäessäni olin näkevinäni heidät sairaan vuoteen ääressä.
* * * * *
Olin odottanut kuukausia saamatta Helgasta elon merkkiä. Tiesin, että he olivat kaupungissa ja arvelin heidän hiljalleen taipuvan kohtaloonsa, kunnes minut herätti hätähuudon tapainen kirje.
— Rakas Naema, tule luokseni nyt kohta, minua on kohdannut suuri suru!
Helga Horros.