Yhteinen rakkaus vei nämä kaksi erilaista naista lähelle toisiaan, Anjan luottavana ja viattomana luonnonlapsena ja Leenan kokeneena maailmannaisena, jolle rakkaus oli myöhästyneenä onnena kaikki kaikessa, kiihkeää ja maltitonta. Jos Anja olisi tullut vaativana, olisi Leena puolustautunut luopumatta oikeuksistaan. Mutta hän tuli anteliaana, uhrautuvana ja sai vastalahjaksi syleilyn.
Vähänpä Leena aavisti, mitä Anjan mielessä piili. Hän oli itse jäänyt osattomaksi nuoruuden ensimmäisestä rakkaudesta joutuessaan kovin nuorena vaimoksi keski-ikäiselle, kuluneelle miehelle, jota hän hyvin pian inhosi. Anjan rakkaus oli metsän povessa kasvanut kaikkien hellimänä, ujona, raittiina ja kaikki kestävänä, taipuen toivomaan, odottamaan, leikkimään suutelojen sulolla kuin kedon kukkasten kerällä, vaikka sydän oli aina erosta pakahtua. Hän olisi ollut valmis odottamaan ikänsä taikka antautumaan tuokiossa hänelle, yhdelle, ja sitten ikuisesti palvelemaan, kärsimään, jos olisi tarvittu, ja ilossa kukoistamaan. Hän oli vakava kuin hauta, mieli pyhä ja ehyt, ja Uuraan rakkaus oli hänelle uskontoa. Siihen hän oli kasvanut ja siinä elänyt, ja siihen oli molempien koti heidät vihkinyt.
Nyt oli tullut Uuraan oma tahto ja uusi kohtalo Leenan kautta tekemään kaiken sen tyhjäksi. Kuin unissakävijä, joka vaarallisissa korkeuksissa kiipeilee itseään loukkaamatta, oli Anja tullut kaupunkiin tuskansa ajamana. Suru vaati varmuutta, tahtoi nähdä kohtalonsa kuin rakkaan vainajan, uskomatta kuolemaa todeksi. Omaa sulouttaan ja puhdasta luonnettaan alentamatta hän paljasti oudolle naiselle tuskansa luopuen kaikesta, niinkuin jalo nuorukainen luopuu hengestään maansa onnen ja kunnian puolesta. Hän oli rientänyt ja sitten alttiina uhrinsa antanut ikäänkuin luovuttaen kalliin helmen, jonka arvoa ei elämä eikä kokemus vielä ollut tunnetuksi tehnyt.
Erottuaan Leenasta Anja matkusti suoraa päätä takaisin kotiin.
Häät olivat olleet ja Ulla-emäntä mestarin kanssa palannut Lehviin, mutta seuraavana päivänä hän ilmestyi jälleen kaupunkiin.
Uuras, joka oli muuttanut vaimonsa tilavaan kotiin, tapasi työstä tullessaan eteisessä Leenan, kyyneleet silmissä.
— Mikä sinun on, kun olet itkenyt? — kysyi hän levottomana.
— Äiti on taas tullut tänne, — sanoi hän katsomatta mieheensä. —
Hän on surupuvussa. — Kuinka, onko isä — —
— Ei, eihän toki.
— En minä osaa arvailla! — sanoi Uuras maltittomana.