— Saat panna tulojen puolelle kerrankin taas kymmenen tuhatta, jotka nostin loppueränä Isakssonin työstä. Se oli hyvä urakka, kiitos vain sinulle, lapsi, yhteistyöstä!
— Kassa onkin aivan tyhjä, — sanoi Eliisa.
— Mutta kulkutautisairaalan menot ovat pennin päälle kuitatut, ja minä saan olla onnellinen, kun vielä on takki päälläni ja housut jalassani ja ne aivan ehjät, — puhui Uuras nauraen.
— Onhan tämä talokin omanne, — huomautti nuori tyttö.
— Sitä en koskaan laske. Sehän kuuluu Leenalle.
— Te olette tehnyt niin hirveästi työtä nämä vuodet.
— Niin, en ole yhtään arkiaamua saanut nukkua kello neljästä eteenpäin. Katsos, korvalleni on ilmestynyt hopeata. Mutta hittoko sitä muistamaan! Nyt olemme perillä, ja valtion tarkastaja piti minulle päivälliset ja sanoi puheessaan, ettei hän ollut koskaan vielä sattunut tarkastamaan niin suurta työtä eikä niin suurella tappiolla suoritettua eikä niin erinomaisen hyvin tehtyä, aivan yksityisseikkoja myöten ensiluokkaista työtä. Mitä sinä, lapsi, siihen sanot?
— Se on suurenmoista ja niin surullista, kun teiltä meni suuri omaisuus.
— Kolme vuotta sitten ei voitu tietää, että työpalkat äkkiä nousisivat melkein puolella, samoin rakennusaineet ja kaikki kustannukset. Jos olisin vähänkin hidastellut tai itse väsynyt, olisin nyt yli korvieni velassa, — selitti Uuras nuorelle konttoriapulaiselleen.
Eliisa oli jo pari vuotta hoitanut Uuraan tilejä käytyään kauppakoulua yhteiskoulusta erottuaan.