— Tyhjää, tyhjää ja niin hiivatin tyhjää. Minä tahtoisin karjua kuin peto pelkästä tyhjyydestä omassa itsessäni! Se oikein imee itsensä minuun ja lamauttaa kaikki voimani! — Hän astui kiivaasti lattialla koetellen käsivarsiaan. — Lieneekö näissäkään enää samaa verta ja lihaa kuin ennen muinoin, veltot palvelijat!
— Oletko sinä sairas! Minä en ymmärrä — —
— Sairasko? En! Älä kysy, et sinä minun tautiani ymmärrä.
— En taida, olen luullut kaiken olevan niinkuin ollakin pitää, mutta viime aikoina sinä olet käynyt ärtyisäksi ja oikukkaaksi.
— Ja laiskaksi. Ihmettelen kuitenkin, etten ole tullut ihan rammaksi tässä mukavuudessa ja ylellisyydessä!
— Sinä hermostuit liiaksi sairaalan urakassa. Uuras nauroi väkinäisesti.
— Hermostuin! Aina te ylellisyyden veltot palvelijat puhutte hermostumisesta, kun olette pelkästä elämän hyvyydestä niin väsyneet, ettette enää jaksa nauttia. Minun aikani on täällä mennyt!
— Uuras, nyt juuri sinun pitää pysyä lujasti kiinni täällä, kun olemme riippuvaisia!
— Älä takerru siihen. Minä tahdon vapaat kädet! — ja Uuras huitoi kuin olisi tuntenut kahleet käsissään ja pyrkinyt niitä irroittamaan.
— Kaikesta huolimatta meidän täytyy pysyä yhdessä, — sanoi Leena.