Nuori tyttö katseli häntä ihmeissään ja hypisteli papereita pöydällä aivan kuin ei olisi voinut lepuuttaa käsiään hetkeäkään.
— Minä kai olen ottanut työtä irti sinusta niinkuin muistakin?
— Kyllä te osaatte, mestari!
— Olenko minä niin hiivatin vieras sinulle, että sinun aina pitää sanoa: "mestari"?
— Ei, mutta kun aina olen niin sanonut, — vastasi Eliisa hymyillen.
— Aina sanonut ja aina ollut. Tiedätkös, minä en enää jaksa, aion vetää jalkani ylös tästä suosta ja astua kuivalle maalle.
— Te puhutte tänään vertausten kautta. Se on ollut hyvin hauska suo, kelpaisi siihen vajota vielä kauaksi aikaa.
— Ei, peijakas sittenhän siihen vielä hukkuisi! Kuulehan, mitä sinä oikeastaan ajattelet istuessasi täällä kirjojen ääressä kaiket päivät.
— Kuvittelen kaikenlaista, — sanoi Eliisa istuen nahkasohvalle valkea liina hartioillaan. Nyt on kevät, lumi on sulanut ja taivas noussut korkeaksi. Minun on kevyt olla, ja ajatukset — —
— Niin, ne ajatukset! — huokasi Uuras istuutuen hänkin pöytänsä ääreen.