— Eipä mitään, — sanoi Eliisa ja nauroi katsoessaan Uuraaseen, — se on niin lapsellista!
— Kerro sentään.
— Jos olisin vanha, taikka — taikka rikas, menisin erämaahan!
— Se on toivomus sekin. Mitä sinä siellä erämaassa tekisit?
— Rakentaisin kodin!
Uuras nousi muuttuen vakavaksi, läheni Eliisaa ja nosti hiukan hänen leukaansa sanoen:
— Etkö sinä ole koskaan rakastanut?
— En, — sanoi Eliisa arasti punastuen.
Uuras ryhtyi jälleen selailemaan papereita pöydällä, heitti ne äkkiä ja astui lattialla kädet selän takana.
— Sinä sanoit: erämaahan — — totta tosiaan — — erämaahan! — Sitten hän äkkiä kääntyi kantapäillään ja nauroi. — Minä tahtoisin myöskin lähteä sellaiseen erämaahan. Kunpa saisi näillä kahdella kädellä nostaa asumuksen kuivalle hiekalle! Tietäisitpä miltä tuntuu, kun käsissä on voimaa, ja se voima vähä vähältä muuttuu taloksi, sellaiseksi työpajaksi, jossa yksin takoo ja suunnittelee lakkaamatta, yksin, kenestäkään riippumatta, varmana, ettei työ jätä, ettei sitä voida minulta riistää, ja ettei sen tulosta hajoiteta kuin tuhkaa tuuleen!