— Kyllähän teidän työnne täälläkin näkyy, — sanoi Eliisa.
Uuras iski niihin sanoihin kiivaasti:
— Luulisin, että näkyy! Minun työni seisoo täällä satoja vuosia. Onttolan vainioille olen viidentoista vuoden kuluessa rakentanut monta komeata taloa.
— Minäkin olen ollut täällä jo monta vuotta.
— Sinäkin olet nähnyt ihmeitä. Mene vaikka minne täällä, aina näet kätteni jälkiä. Satama on minun johdollani rakennettu, uudet kansakoulut, kaupungintalo, hallit, keskikaupungin liikerakennukset. Kaikkialla tehtaissa on jokin merkki minusta. Olen ollut mukana suunnittelemassa, perustamassa ja toteuttamassa uusia yrityksiä: telefoonia, sähköä, kaupungin myllyä ja monta muuta. Sinäkin olet apulaisenani nähnyt, kuinka näillä kourilla on kaapattu hemmetin ahnaasti ja näillä peukaloilla painettu monta pikku pohattaa oikein tuntuvasti. Olen ajanut heitä täällä kaupungissa oikein pirunkyytiä. — Hän reuhtoi käsillään ja nauroi. — Ja kuitenkin on kaikki käynyt liian hitaasti. Alan jo tuntea itseni ikämieheksi, kaikki häipyy minulta — —
Hän rauhoittui, istuutui jälleen ja tavoitti otsaansa nojaten kyynärpäätään pöytään.
— Niin, mitä minun piti sanoa — — ei ole mitään, mihin itse olisin tyytyväinen. Se on ollut vain yhteistyötä, joka ei kuulu enää minulle.
He olivat hetkisen vaiti ja Eliisa aikoi juuri nousta mennäkseen nukkumaan, kun Uuras kohotti päätään ja sanoi:
— Se sinun erämaasi miellyttää minua!
— Se nyt oli vain sellainen haave.