— Etkö sinä usko voivasi lähteä vaikka erämaahan? — tiukkasi Uuras aivan kuin olisi itsekin ollut omasta voimastaan epävarma.
— Uskon, ihan varmasti uskon! — huudahti Eliisa Uuraan tulisuuden sytyttämänä.
— Sinä tahtoisit kaiketi myöskin ihmisen, joka sinua seuraisi?
— En tiedä ketään, joka tahtoisi.
— Minäkin tahtoisin!
— Tekö, ettehän te voi!
Uuras huusi kuin tuskasta parahtaen: — Minä voin mitä tahdon, etkö sinä usko, etkö luota minuun? —
— Uskon, — sanoi nuori tyttö nousten sohvalta.
— Sinä olet suora ja rehellinen tyttö, — sanoi Uuras ja laski kätensä Eliisan hartioille, — työn kouluttama, minun kaltaiseni. Me kaksi voisimme viljellä erämaata!
Hän veti kätensä pois, mutta ei hellittänyt katsettaan Eliisasta.