— Minua peloittaa, — sanoi Eliisa.
— Peloittaa, mikä?
— En voi sanoa!
Uuras otti hänen päänsä hellästi käsiensä väliin ja sanoi:
— Minä luulen tietäväni. Sinulla on mielessäsi sellainen onnen ja elämän erämaa. Sinä olet nuori ja suloinen. Sellaista rikkautta ei ole monella. Kauneuden ja työn voimaa ja lisäksi sellainen sitkeys — — ne ovat aatteita. Ole varuillasi!
— En minä ole sitä koskaan ajatellut, mutta nyt, kun te sanotte, tuntuu siltä, kuin ne olisivat — —
— Sinä et ole sitä ajatellut, mutta kuka olisi voinut vuosi sitten uskoa, että puhun sinulle niinkuin nyt puhun?
— Niin, se on hyvin kummallista ja sentään totta.
— Elämä on minua vienyt, en ole syvälti ajatellut enkä omaa itseäni ensinkään. Minä olen takonut itseäni kuin rautaa pimeässä joksikin työkaluksi, tulkoon sitten miekka tai rautanaula. Ja senvuoksi kai olenkin tällainen töherrys! — ja Uuras nauroi katkerasti.
— Te olette merkillinen mies!