Uuras katsoi Eliisaa silmää räpäyttämättä kuin haltioissaan.
— Totisesti, sinä olet Anjan näköinen, muistutat hänestä jollakin tavalla. Nyt sen ymmärrän, miksi aina olet ollut minulle kuin omainen. Ja sinä puhut minun ajatuksiani ja tunnet minun tunteitani, lapsi. Mistä sinä ne olet saanut?
— Ne ovat minussa. Hyvää yötä! — ja Eliisa aikoi poistua.
— Hyvää yötä, Eliisa! Sinäkin jätät minut, et luota minuun.
— Kyllä minä luotan, tahtoisin olla hellä ja hyvä, tehdä onnelliseksi ja rikkaaksi.
— Sinä suloinen ja kallis lapsi, hyvää yötä!
Uuras otti hänet syliinsä ja painoi kiihkeästi rintaansa vasten.
— Ei, ei, se on vaarallista! — huudahti Eliisa vapauttaen itsensä.
— Vaara siinä viehättääkin! Kunhan tulisikin vakava taistelu ja työ, johon saisi ryhtyä kahden käden ja täysin voimin. Täällä on vain jotakin väistyvää, aavemaista ja ylivoimaista, johon en ulotu. Anna minulle sanasi, silloin voin kaikki!
— En, en, en koskaan, te petytte, erehdytte!