Uuras syöksyi raivostuneena Leenaa kohti tarttuen hänen hartioihinsa:
— Sano, sano kaikki!
— Niin, miksi en sanoisi? Anja upotti itsensä sinun tähtesi!
Uuras hellitti otteensa ja tuijotti Leenaan hapuillen käsillään kuin olisi nähnyt juuri lausutut sanat ilmassa palavina ja tahtonut ne sammuttaa. Leena näki sanojensa tuhoisan vaikutuksen ja riensi sitä lieventämään.
— En olisi sitä sinulle koskaan sanonut, olenhan niin monta vuotta pitänyt sitä sinulta salassa, kun tiesin, että se tieto surmaisi senkin vähän hellyyden, mikä sinulla on minua kohtaan, mutta kun juuri näin Eliisan ja sinut — — — niin sen täytyi — — täytyi tulla ilmi!
— Anja, Anja! — huusi Uuras äänessään miehen peloittava tuska, heittäytyi pöytää vasten ja itki rajusti.
XXII.
Eliisa oli paennut omaan kamariinsa, johon mentiin sivuportaista. Siellä hänellä oli kuin oma koti ja oma vapaus. Leena ei suinkaan ollut niitä jotka karsain silmin katsovat nuorten iloa, ja usein hän toivoi, että Eliisa olisi ollut vilkkaampi ja halukkaampi ilojen pitoon, pukeutunut aistikkaammin, sievä kun oli, ja seurannut häntä huveihin. Eliisa ei tahtonut. Hänellä oli kuitenkin tovereita, ja niistä uskollisin rakennusmestari Murtola.
Kun hän nyt vapisevana ja onnettomana pakeni huoneeseensa ja istuutui avatun akkunan eteen haukkoen raitista ilmaa, sillä ahdistava tunne oli kuin pahoinvointia, näki hän Murtolan aivan edessään katukäytävällä.
— Tule sisään! — sanoi Eliisa, ja kun Murtola oli huoneessa, huomasi hän, että jotakin oli tapahtunut ja jouduttanut nuoren miehen saapumista.