— Sinähän vapiset, Eliisa kulta! — puhui nuori mies vetäen tyttöä lähemmäksi.
— En uskalla puhua ääneen, täällä on kuin seinilläkin olisi korvat!
— Kuiskaa korvaani! — sanoi Murtola käyden jo hilpeäksi. — Kas näin, nyt uskallat, olen utelias!
— Minä en voi sitä sanoa, minulla ei ole oikeutta — —
— Se siis koskee jotakuta kolmatta?
— Tietysti, eihän se muuten mitään olisikaan. — Luuletko, että nyt voisin tyytyä pelkkiin viittauksiin? Sinä olet luvannut olla ikuinen toverini!
— Minä en voi. Ainoastaan hän ja minä, kukaan muu ei saa sitä tietää.
— Niinkö ovat asiat? Olisit sentään voinut sen sanoa ja aikoja sitten! — ja Murtola poistui ovelle.
— Ei, älä mene, älä jätä minua — — tuntuu kuin hukkuisin ilman sinua. Sinä olet aina ollut — — — en tiedä kuinka, niin läheinen minulle!
— Puhu, kerro kaikki!