— Oikein, oikein lähellä! — huudahti Murtola painaen Eliisaa povelleen.
— Minä olin äsken niin onneton!
— Itke, itke, minä olen tässä, kuivaan kyyneleesi, pikku toveri, rakas Eliisa! — ja hän suuteli nuorta tyttöä kiihkeästi.
— Niin, minä rakastan, rakastan, — sanoivat he kuin yhdestä suusta.
— Hyvä Jumala, minä rakastan sinua enkä sitä tiennyt, sinä paha poika, mikset sitä jo ennen sanonut?
— En oikein uskaltanut, sinä olit aina niin omissa ajatuksissasi.
— Nyt on — —
Eliisa ei saanut jatkaa, tunnit vierivät, ja he unohtuivat keskenään rupattelemaan.
— Leena-tädille minun pitää vielä tänään sanoa. Hän on kyllä nähnyt sinut ennenkin täällä, mutta ei kuitenkaan tiedä.
— Niin, kyllä se lienee parasta. Minäpä ilmoitan itse.