Hän oli hetken aikaa epäillyt ja toivottomuudessaan uskonut, että Uuras ottaisi vastaan takuun välittämättä millä ehdoilla. Nyt hän oli ehdotuksen hylännyt, ja Leenasta oli kaikki muu mitätöntä.
XXV.
Uuraasta näytti, kuin hän olisi repinyt itseltään kaikki sillat kaupungissa, niin ettei ollut pääsyä taaksepäin eikä eteenpäin. Se tuotti hänelle eräänlaista helpotusta. Ikäänkuin pelastuneena jostakin välttämättömästä pahasta, joka oli koeteltava ja kestettävä, ennenkuin pääsisi jatkamaan matkaansa, hän nyt mietti, kuinka saisi lunastetuksi tarjotun maapalstan, joka oli hänelle aivan välttämätön. Missään tapauksessa hän ei tahtonut hankkia varoja kiinnityksellä taloon, joka hänen käsityksensä mukaan kuului Leenalle.
Pian hän sai kokea, etteivät kaikki keinot kuitenkaan vielä olleet lopussa. Hän sattui kertomaan pankinjohtaja Hannulalle uudesta yrityksestään ja saatuaan hänet asiasta innostumaan esitti koko suunnitelmansa. Joku aika takaperin Hannula oli perinnön kautta päässyt käsiksi melkoiseen rahasummaan, josta hän nyt sijoitti osan Uuraan konepajahankkeeseen, ruveten salaiseksi yhtiömieheksi, vaatimatta rahoistaan takuuta, mutta sensijaan koron lisäksi voitto-osuutta. Tällä keinoin Uuras tosin sai vain osan siitä, mitä olisi tarvinnut kunnollisesti aloittaakseen, mutta viisikymmentä tuhatta oli tyhjää parempi. Ja luovutettuaan Leenalle hänen velkansa suoritukseksi kymmenen tuhatta hän oli vapaa lähtemään erämaahansa.
Junassa matkalla Lehviin hänen mieleensä muistui se aika, kun hän palasi Hankoniemestä kuumeisena, ollen heittelevinään suuria kiviä. Ne kerääntyivät röykkiöiksi, joita hän pyrki hajoittamaan, mutta yhä ne vierivät hänen ylitsensä ihmeellisellä tavalla ilmestyen aina samaan paikkaan, yhä raskaampina, yhä nopeammin ja uhkaavammin kierien hänen käsistään. Yksitoikkoinen junan kolkotus tuuditti häntä näissä mietteissä horroksiin, ja entisyys ja sen tapahtumat kiitivät hänen ohitsensa kuin kuumehoureet. Lehviin saavuttuaan hän heti aloitti työt, hankki apuväkeä ja kävi itse käsiksi raatamiseen, jota oli kiihkeästi kaivannut.
Ensimmäisinä viikkoina häntä vaivasi hirveä väsymys, melkeinpä sairaus. Häntä epäilytti, oliko niinkään viisasta raataa kivien ja hirsien muokkaamisessa ja oliko ruumiillisen työn jalous niinkään varma, kuin hän ennen oli uskonut — eikö se ollut tylsistyttävää ja alentavaa? Mutta vähitellen, ruumiin tottuessa ja karaistuessa, samalla kuin rakennukset alkoivat nousta, häipyivät sellaiset epäilyt, ja työn kiireessä ja tärkeydessä hän vietti päivän kerrallaan ja nukkui yönsä unia näkemättä.
Vuoden kuluttua oli uusi laitos jo käynnissä, ja Uuras pääsi oikaisemaan selkänsä ja asumaan omassa uudessa rakennuksessa, jossa oli tilava arkihuone, pari pienempää kamaria, eteinen ja keittiö.
Ulla-muori oli hoitanut poikansa taloutta, sydämessä suru ja ainainen kalvava huoli siitä, ettei poika kuitenkaan viihtyisi ja että tämä kaikki oli vain väliaikaista, minkä jälkeen Uuras taas pian palaisi kaupunkiin asumaan Leenan kanssa. Osaksi hän pahoitteli sitäkin, ettei Leena tullut miestänsä auttamaan ja jakamaan ilot ja huolet, niinkuin aviovaimon velvollisuus on.
Näinä vuosina oli Ulla-muori paljon vanhentunut, tukka harmaantunut, tuima ilme lauhtunut ja ryhti kumartunut. Ukki sensijaan pyörähteli entistä ketterämpänä ja laihempana oman pajansa ja Uuraan "tehtaan" väliä. Hän oli oppinut lukemaan sanomalehtiä, ja siitä oli koitunut hänelle oikea intohimo.
— No, aina sinulla on nuo kakkulat nenälläsi ja lehti kuin seinä edessäsi! — tiuskaisi muori kattaessaan pöytää ja kolhaisi ukkoa pois tieltään.