— En tahdo arvailla, mikä se on! — huudahti Uuras kärsimättömänä.
— Sinä et tule tehtaassasi toimeen omin voimin.
— Pitäisikö minun sitten olla käsityöläinen, aivan kuin isä, yksin takoa pajassani? En luulisi ainakaan vielä siihen tyytyväni. Siinä ei tunnu olevan järkeä.
— Isäsi ja minun elämäni ei siis ole ollut sinun mielestäsi järjenmukaista?
— Teille se on ollut oikeaa elämää — — minulle ei, aika on toinen.
Ja sitäpaitsi elämän vaatimukset ovat niin kovin erilaiset.
— Ja loppujen lopuksi kuitenkin samanlaiset, oma pohja ja oma vapaus, poika. Oma vapaus, se tekee isäsi ja minut rikkaaksi!
He kuulivat ulkoa lähenevää melua ja askeleita, Ulla-muori riensi akkunaan ja näki työväen marssivan tehtaantietä pitkin.
— Punainen riepu kepin nenässä, totta kai, sehän se pitää aina olla jossakin roikkumassa ja joukko perässä!
— Joukkovapautta ja joukkovaltaa.
— Joukko-orjuutta! sanon minä. Siellä ei kärsitä tällaisia kuin isäsi ja minä, vaikka olemmekin työväkeä.