— Eihän toki! — hymähti Uuras.
— Muistatko sinä, kun olit pieni vekara, pyrit aina pitämään tovereitasi kurissa ja pelmuutit niitä, niin että risat mekoista lohkeili. Mutta sitten sait kyllä takaisin, tulit kotiin verisenä ja katkerana, olit häijy ja umpimielinen.
— Muistan kyllä, en mahtunut toisten joukkoon.
— Siinäpä se, poika, et sovi nytkään joukkoon. Olet kuitenkin aina tupannut sinne ja kompuroinut joukkojen keskellä, komennellut ja hosunut ja saanut selkääsi. Nyt olet riekaleina, ja näenhän minä, että sydämestäsi valuu verta. Luovu kerrankin joukoista.
— Vaikeata on luopua, kun yritykseni jää keskeneräiseksi, ja sehän minua enimmän sisuttaa, se on vasten luontoani ja masentavaa, — puhui Uuras lakaten syömästä. — Jos tuo joukko olisi vaikka satapäinen sarvipeto ja sillä olisi leijonan mieli ja ilveksen sisu, niin totta vieköön olisi riemuni sitä ravistella. Mutta se ei ole yksi, se on hajallinen, luikerteleva jono, väistyvä ja lähentelevä, säännötön ja järjetön. Se saartaa minut joka puolelta. Kun olen työni alulle saanut, rientää se siihen tarttumaan. Se ei sitten enää kysy, mihin minä kelpaan, se ei odota, kunnes olisin tehnyt työni valmiiksi, se ei sokeudessaan salli minun edes hyödyttää itseään. Pitäisi käyttää viekkautta taikka pakkovaltaa sitä ohjatakseen.
He seisoivat akkunassa katsellen ulos.
— Tuolla he nyt estävät viemästä lapioita asemalle. Olisin saanut niistä rahaa maksaakseni heille palkkoja. Tehtaan he myös sulkivat, en saa tehdä omaa työtäni omassa pajassani.
— Siinäpä se, mietihän nyt vähän, mikä on järkevämpää. Olet raatanut, niin että selkäsi on kumara ja ruumiisi kankea, ja palkkanasi kaikesta siitä on joukon oikut. Eikö isäsi ole kuitenkin paremmin valinnut, kun on yksin pajassaan pysynyt?
Samalla saapui ukki touhuissaan kuulustelemaan, kuinka asiat olivat kaupungissa onnistuneet.
— Huonosti, — vastasi Uuras, — en saanut rahaa.