Uuras repäisi kiihkeästi kuoren auki nähdessään Leenan käsialan. Siinä oli lyhyt ilmoitus, että hän saapuu päiväjunassa rouva Murtolan kanssa.
— Rouva Murtola ja Leena tulevat tänne. Juna on luonnollisesti jo saapunut.
Muorille tuli kiire, hän riensi keittiöön hoitamaan emännyyttään, ja ukki sai tehtäväkseen mennä vieraita vastaan.
Uuras ei päässyt selville, lähtisikö hän itsekin. Hän saisi nyt ensi kerran nähdä Eliisan sen jälkeen, kun hän kaupungista muutti. Hänen kuvansa oli toisinaan väikkynyt yksinäisen miehen mielessä pitkinä talvisina puhteina, kun hän lomahetkinään vastavalmistuneessa kodissaan veisteli itselleen huonekaluja, mutta siihen kuvaan liittyi niin paljon muita muistoja eletystä entisyydestä. Ja unettomina öinä, kun miehen vaistot heräsivät vaatien tyydytystä, hän kaipasi sitä ainoata naista, joka oli ollut ja oli hänen vaimonsa. Ero oli opettanut hänelle hyvin paljon, ja nyt hän näki selvästi kuin kaukoputkella katsoen Leenan hyvät ominaisuudet: suuren kyvyn aina sovittaa niin, että hänen omat työnsä ja aikomuksensa olivat vain Uurasta varten, hänen huvinsa, kotikutsut, harrastukset, vieläpä pukukin olivat aina saaneet tarkoituksensa Uuraasta. Hän muisteli nyt tuhansia pieniä yksityisseikkoja, joilla Leena niin hyvin osasi viehättää ympäristöään, ja näki sen kaiken tarkoittaneen itseään ja vasta hyljättynä ja syrjään sysättynä joutuneen vieraiden hyväksi. Leenan täytyi palvella, viehättää ja huolehtia muista ihmisistä. Se oli hänen luonteensa mukaista.
Sen Uuras nyt vasta luuli ymmärtävänsä, ja samalla oman syyllisyyden tunto teki hänet araksi lähestymään vaimoaan. Hän ei tahtonut ottaa vastaan uhrauksia, kaikkein vähimmin pyytää Leenaa muuttamaan perin vaatimattomaan asuntoonsa sen jälkeen, mitä itse oli sanonut erosta ja halustaan elää yksin erämaassa. Mutta nyt, kun Leena ensi kertaa tuli omasta aloitteestaan, tajusi Uuras kaipuunsa ja salaisten muistojensa kasvaneen valtavaksi tunteeksi, jolle hän ei uskaltanut antaa mitään nimeä.
Eliisa saapui yksin edellä valmistaakseen Uurasta ja kertoakseen, mitä ei Leena itse voinut kertoa. Hän ilmestyi ovelle onnea ja kauneutta säteillen ikäänkuin kasvaneena ja vapautuneena uudeksi ihmiseksi.
— Tuon teille kauniin päivän, herra Uuras! — sanoi hän astuen huoneeseen ja ojentaen molemmat kätensä.
— Olette varmaan kasvanut, — sanoi Uuras hellittämättä katsettaan valoisasta vieraastaan.
— Olen kai hiukan ihmistynyt, sellaista se onni tekee! — sanoi
Eliisa nauraen.
— Tosiaan, onnella täytyy olla teidän muotonne.