Leena pujahti kamariin, ja Fors astui sisään tapansa mukaan melkein keikarimaisesti puettuna, toisessa kädessä keppi, toisessa hattu.
— Päivää, Uuras, nyt on lämmin päivä, — ja hän läheni ojentaen kättä, mutta Uuras ei ollut huomaavinaan.
— Kaikkein vähimmän olen odottanut sinua tänne yksinäiseen maan kolkkaan.
— Tätä ei nyt enää voi sanoa kolkaksi eikä liioin yksinäiseksi. Sinä olet tehnyt täällä aivan ihmeitä. Tehdas tuossa, niin että jollen sinua tuntisi, en uskoisi, että se on vuodessa noussut ja sellaisella naurettavan pienellä pääomalla. Sinullahan oli vain viisikymmentä tuhatta. Satatuhatta sen olisi vähintään pitänyt maksaa.
— Kuulin sinun ostaneen Hannulalta osuuden.
— Niin, ja voit uskoa, että sain pulittaa enemmän kuin nimellisen määrän.
— Liike menee huonosti, työväki rettelöi, — sanoi Uuras.
— Kun alamme yhdessä ja minä hankin pääomaa, tulee uusi vauhti.
— Minä en suostu sinun kanssasi jatkamaan, — sanoi Uuras niin tyynesti kuin taisi.
— Siinä sinä teet väärin. Tiedäthän, että Hillin menestys on riippunut minusta ja minun pienestä kyvystäni asioissa, — ja Fors nauroi kettumaisesti, suutaan maiskauttaen.