— Tapani ei ole jättää mitään kesken, kun asia on päätetty, — jatkoi Fors kätellen Uurasta. — Sinun oma osuutesi on ainakin samansuuruinen kuin mitä työväki koskaan tulee saamaan, eikä tehtaan tarvitse joutua vaaraan.
— Se on minun asiani, — murahti Uuras.
— Rouva hyvä, — jatkoi Fors yhä kaksimielisesti hymyillen, — me olemme keskenämme pelanneet misääriä koko ikämme, nyt on aika antaa korteille oikea arvo. Olen nyt jakanut pelin hyvin riidanhaluiselle joukolle, mutta Uurashan on tottunut rimpuilemaan ja tuntee silloin vasta täysin elävänsä, kun saa miehiään rinnuksista ravistella.
— Käsitämme kyllä, että herra pormestari on heittänyt tähän pieneen piiriimme riitakapulan, — sanoi Leena.
Pormestari Fors nauroi:
— Ei suinkaan meistä kukaan usko, että minä olen sosialisti ja maailmanparantaja. Mitä tein, tapahtui sen vuoksi, että tahdon todistaa tuollaisen houreen kestämättömyyden. Vuoden päästä, — — no, sehän nähdään. Muuten pyydän, ettei minua mainita tämän asian yhteydessä.
Hän hyvästeli ja poistui nopeasti. Leena ja Uuras katsoivat toisiinsa.
— Ellei asia olisi minulle vastenmielinen, tahtoisin nauraa, — sanoi Leena. — Fors on aina kaltaisensa, ensin houkuttelee uskomaan itseensä ja menettelee kuitenkin melkein konnamaisesti, mutta kun kireälle pannaan, yltyy suurenmoiseksi. Muistathan kai, kuinka minä kerran taivutin hänet sinulle takuuseen? Se oli ennen meidän naimisiinmenoamme.
— Kyllä minä sen muistan, — sanoi Uuras painavasti.
— Hän oli silloin uskotellut ja vakuutellut muutamille nuorille ystävilleni ja ihailijoilleni, että minä olen lemmenhaluinen keimailija, jonka sanaan ei saisi luottaa. Se tuotiin minulle juorupuheena, ja minä arvasin heti, mistä se oli lähtenyt. Mietin vain, kuinka parhaiten voisin sitä käyttää hyväkseni, ja silloin tulit sinä. Forsin sain taipumaan sillä uhalla, että minä muuten tekisin hänen elämänsä kaupungissa sangen kirpeläksi, hän kun on hirveän arka yleisestä mielipiteestä.