He vaikenivat kumpikin, ja se kysymys, joka oli kaikkein ensin ratkaistava, teki heidät aroiksi. Uuras tunsi ensi kertaa elämässään ujostelevansa vaimoaan, ja Leenan sydän löi rajusti, peläten ilmaisevänsä, kuinka palavasti hän halusi jälleen päästä miehestään huolehtimaan.
— Uuras, — sanoi Leena viimein arasti. — Täällä on niin somaa ja kodikasta.
— Se on sentään liian pientä ja ahdasta sinulle.
— Älä sano, tiedäthän — —!
Hänen äänensä ilmaisi Uuraalle kaikki, vaikka katse olikin maahan luotuna, ja hän tarttui Leenan käteen. He katsoivat toisiinsa ja vaipuivat pitkään syleilyyn.
Leena jäi miehensä uuteen kotiin.
XXVI.
— Eikö totta, Uuras, — sanoi Leena heidän istuessaan kahden arkihuoneen pöydän ääressä aamukahvilla, — meidän olisi heti naimisiin mentyämme pitänyt muuttaa tänne? Täällähän on oikea rauhan paratiisi.
— On, — myönsi Uuras, — hyvin se nyt tarvitaankin. Ilman sinua en enää olisi jaksanut. Voimani ovat uupuneet.
Hän oli harvasanainen, aivan kuin jokainen lause olisi tuottanut ponnistuksia, joita piti karttaa.