Hitain ja painavin askelin hän liikkui tehtaalla ja kodissa aina miettivänä ja vakavana.
— Sinäkö uupunut? Ei, ystäväni ja jättiläiseni, et sinä tiedäkään, mitä väsymys on! — vakuutteli Leena pelko sydämessä, että Uuras sittenkin oli oikeassa, kun hän nyt oli niin toisenlainen kuin ennen.
Tehdas näytti menestyvän hyvin, ja työväki oli rauhoittunut sen jälkeen, kun Uuras oli jakanut viidelle perheelliselle kullekin yhden osuuden. Toiset, jotka eivät jaksaneet lunastaa osuutta, olivat tyytymättömiä. Tehtaan osakkaat pitivät heitä silmällä, ja Uuras jäi hiukan syrjään kiistoista.
Vain Leena tiesi, kuinka vastenmielistä Uuraalle oli luopua yksinvaltiudestaan tehtaalla. Ja tiukemmin kuin ennen hän nyt valvoi töitä ja moitti väkeä pienimmästäkin virheestä ja laiminlyönnistä. Leena yritti aina lieventää hänen ankaraa arvosteluaan, ja hänen onnistui monet kerrat estää liikanainen ankaruus, joka vivahti vihalle.
— Nyt sitä ollaan jotakin olevinaan! — sanoi Uuras. — Kun on viidensadan osuus taskussa, niin mennään tupakoimaan kesken kiireellisen työn. Ja jos muistuttaa, kuulee kyllä, että omanihan on vahinko. Työmies on työmies eikä työtä tee, ellei ole piiska selässä! — puhui Uuras tahallaan liioitellen.
— Voi sinua, parantumaton porvari! — pilaili Leena. — Tingi pikkusen, niin pääset vähemmällä!
— On niitä tarpeeksi, jota tinkivät. Minä en ole siihen luotu. Niin kauan kuin henki keuhkoissa pihisee, saavat he kuulla kunniansa minun alueellani, ja niin kauan kuin käteni nousee, näytän heille työn tahtia, ja katsokoot silloin luitansa, että ne kestävät, ja elleivät kestä, niin murtukoot, minusta se on yks'kaikki. Ei heistä kukaan minuakaan säästä.
— Eihän elämä ole pelkkää työntekoa, — uskalsi Leena puolustella.
— Mitä enemmän työtä tekee, sitä parempi. Työssä on iloa ja nautintoa.
Tehtaassa hän oli ensimmäinen aamulla ja viimeinen illalla seisten ahjon ääressä, niinkuin toisetkin. Työpäivä oli kymmentuntinen, ja kun Uuras oli syönyt päivällisen kuudelta ja peseytynyt, oli kello seitsemän, ja silloin hän uupumuksesta nukkui.