Leena oli nyt ollut maalla kuukauden ja jännittyneenä seurannut Uuraan elämää. Hänestä, joka ei milloinkaan ollut näin läheltä nähnyt vakavaa työtä, se oli äärimmäistä orjuutta.
Tehtaalla karttui yhä enemmän asioimisia, piti tehdä matkoja, eikä Uuras enää sunnuntaisin ennättänyt hoitaa kirjanpitoa. Hänen täytyi luopua olemasta miesten mukana työssä. Mutta silloin höltyi myöskin kuri, ja työläisten keskinäiset riidat kävivät yhä kiihkeämmiksi saaden erityistä aihetta siitä, että osa heistä esiintyi liikkeen osakkaina ja komenteli toisia.
Tyytymättömät tekivät lakon, ja Uuras otti uusia sijaan, mutta entiset eivät poistuneet paikkakunnalta. He pitivät kokouksia, kutsuivat paikalle työväenliikkeen johtajia ja yllyttäjiä ja uhkailivat työssä olevia kostolla, käyttäen väkivaltaakin. Lopulta ajettiin uudet työmiehet väkisin pois seudulta ja entiset ilmestyivät työhön.
Uuras ei mukaantunut tähän tulokseen, vaan tuskastuneena sulki koko tehtaan.
Työväen sanomalehdet ja koko puolue raivosi. Tehdasalueella liikkui vaarallisia henkilöitä, ja nimismies sai heistä lisävaivaa.
Kaiken tämän ohella Uuras pysyi näöltään tyynenä, mutta Leena kyllä tiesi, kuinka hän kärsi ja riutui.
Samoihin aikoihin oli Ulla-muori käynyt huonoksi. Hän sanoi hymyillen miniälleen:
— Minun vanhat rattaani ovat ja kauankin nitisseet ja natisseet, mutta kun niiden pakostakin piti olla liikkeellä, niin pysyivät vielä kasassa. Nyt kun te tulitte, Leena, pääsin minä helpommalla ja lasken rattaani lepäämään.
Ulla-muori ei koskaan sinutellut miniäänsä eikä ukki myöskään.
— Ukki hyvä, kuinka teidän rattaanne jaksavat? — kysyi Leena.