— Ne pyörivät nyt muorinkin edestä, — sanoi ukki tuoden sisälle puita ja vettä.
Vanha Henriika, Anjan äiti, oli tyttärensä kuolemasta saakka ollut Ulla-muorin hoidettavana. Suru oli pehmentänyt hänen järkensä. Toisinaan eukko kävi levottomaksi ollen etsivinään tytärtään ja karkasi silloin metsään. Vain Ulla-muori tiesi ja tunsi hänen tuulensa, ja he kaksi askartelivat yhdessä.
Henriika keitti ruuan ja kattoi pöydän liikkuen vanhaan totuttuun tapaansa koneellisesti. Saattoi nähdä, ettei eukolla ollut järki ohjeenaan, mutta sairaan kaitseva silmä johdatti häntä.
Ulla-muori tunsi lamauttavaa väsymystä parina päivänä, ja äkkiä hän sai sydänkohtauksia, ja sitten tuli loppu hyvin pian. Kukaan ei tahtonut oikein uskoa, että hän oli ikiajoiksi heistä eronnut.
Uuras oli ollut sattumalta matkalla. Kun sairas oli ollut kovin levoton ja vain ajoittain tajuissaan muutaman tunnin, oli Leena sähköttänyt Uuraalle, joka viime tingassa kerkisi paikalle kuiskatakseen jäähyväiset äidilleen.
Ulla-muori siunasi katseillaan poikaansa, hymyili onnellisena ja nukkui hänen syliinsä.
Leena ja ukki olivat valvoneet sairaan luona parina yönä raskitsematta päivälläkään nukkua. Nyt he saivat mennä lepäämään, ja Uuras jäi äitinsä kuolinhuoneeseen.
Oli syksy ja hämärä päivä. Henriika puuhaili tuvassa, ja kamarin ovi oli auki. Äkkiä hän pujahti kuolleen vuoteelle istuen sen jalkopäähän.
— Sinä olet Uuras, kyllä minä sinut tiedän. Sinä otit Anjan sydämen ja heitit sen jokeen. Niin sinä teit, senkin sydämenvaras!
— Ehkä, — sanoi Uuras tuskin kuuluvasti. Hänestä tuntui, kuin nämä kaksi vanhaa naista olisivat molemmat kuolleet ja Anja puhuisi ne sanat, jotka hän kuuli.