— Kuka voi elää ilman sydäntä, — jatkoi Henriika. — Lapsi käveli joen rannalla, ja sydän sanoi hänelle: "Tule ottamaan, täällä on kylmä ja mutainen pohja, ja minä olen vielä niin nuori ja arka enkä minä tunne muita kuin sinut, nyt kun Uuras minut tänne heitti. Ota minut jälleen lämpöiseen poveesi", ja Anja meni jokeen ottamaan oman sydämensä, jonka sinä sinne heitit. Sen on Anja minulle usein kertonut. Hiljaa, ole hiljaa. He sanovat, että Anja on kuollut, mutta se ei ole totta. Tyttö on metsässä ja minä olen usein nähnyt, vaikken ole päässyt puheille, kuulen vain kaukaa hänen äänensä.
Henriika nousi levottomana ja salaperäisenä.
— Emäntä nukkuu nyt sikeästi, ja minä menen metsään. Anja on kutsunut koko päivän.
— Älkää menkö, — esteli Uuras.
Henriika oli jo ulko-ovella, kun Uuras ennätti saada hänet kiinni aikoen taluttaa takaisin.
— Älä koske, sinä sydämenvaras, sinä valasi rikkoja! Sinä, sinä Anjan jokeen heitit ja sitten naimisiin menit. Sinua minä vihaan ja kiroan!
Hullaantunut riuhtaisi itsensä irti, mutta Uuras otti hänet syliinsä ja kantoi entiseen kamariinsa, jossa Henriikaa nyt hoidettiin. Siellä eukko kyyristyi kokoon ja itki.
— Kyllä minä tiedän, emäntä ei nuku, emäntä kuoli, ja nyt Henriika parka saa yksin itkeä Anjan kanssa. Anja ei syönyt eikä juonut, ei laulanut enää koskaan, kun jätit. Surullinen hän oli, niin kovin surullinen, ja akkunasta katsoi, katsoi ja rukoili sinun puolestasi ja oman sielunsa puolesta. Sinisen hameen hän teki, sinisen morsiuspuvun, ja tukkansa levitti ja nauroi, että tämä on morsiushuntu, ja sitten hän meni… Huu, siellä oli niin kylmä. Ja emäntä on mennyt ja nyt minä olen aivan yksin.
Uuras aikoi jättää hänet huoneeseen, mutta silloin Henriika tarttui hänen käteensä.
— Älä mene vielä, minä sanon sinulle: Anjan vieressä kirkkomaalla on sinun ristisi kolmantena. Minä näin sen. Siinä oli sinun nimesi, Karl Henrik Uuras, se oli suuri harmaa kivi. Mene katsomaan!