Henriika puhui puhumistaan, kunnes kuului vain epäselvää mutinaa ja uupumus vaimensi hänet uneen.
Uuras peitti hänet vuoteeseen ja lukittuaan oven kävi katsomassa äitiään, joka näytti nukkuneen tyynenä ja onnellisena, pää hiukan kallellaan pieluksella. Hän suoristi sitä tuntematta vastenmielisyyttä kosketuksesta kuolleeseen ja sanomattomalla kaiholla hän ensi kertaa elämässään suuteli äitiään otsalle. Hän tunsi olevansa nyt lähempänä häntä kuin koskaan ennen, kuin samaa olemusta, ajatellen hänen ajatuksiaan, puhuen hänen sanojaan, tehden hänen töitään, astuen hänen askeleitaan ja kenties piankin poistuen sinne, minne äiti oli mennyt.
Silloin hän tuli ajatelleeksi: — Tunteeko kukaan samaa, kun minä olen kuollut?
Sanomaton tuska täytti hänen sydämensä, hirmuinen hätä, joka painoi rintaa, ahdisti henkeä, ja hän lyyhistyi sängyn viereen polvilleen voihkien ja kasvonsa peittäen. — Voi iäisyys, tyhjyys, hirmuinen olemattomuus, ei lasta, ei ajatusta, ei merkkiä minusta, kuin tyhjiin mennyt, hukkaan elänyt, ei mitään omaa, ei mitään pysyvää ole minusta jääpä!
Ahnaasti seurasivat hänen vaanivat katseensa mennyttä elämää kutsuen esiin vuodet ja päivät varhaisesta lapsuudesta nuoruuteen ja miehenikään, punniten ja tutkistellen jokaista salaisintakin sielunsa soppea, työnsä syytä ja tulosta, hyväksyen vain sen, mikä häneen itseensä nähden jotakin merkitsi; kuinka hän oli rakastanut työtään ja iloinnut jokaisesta kauniista ja hyvästä tuloksesta, välittämättä ketä oli pahoin kohdellut, ketä kiitellyt tai moittinut, välittämättä siitäkään, mitä olivat ne elävät ihmiset saaneet kestää, jotka häntä työssä auttoivat, mitä tuntea ja kärsiä, tuskaa, onnea, rasitusta, sairautta tai onnettomuutta. Ihmiset olivat olleet hänelle vain välikappaleita, ei milloinkaan palveltavia ja päämääräksi kohotettavia. Hänen työnsä ja sen tulos: mitä siitä? Senhän oli määrä heitä palvella. Hän itse oli ankara työn välikappale, ja samaa hän vaati muilta. Voi, miksi se ei nyt häntä tyydyttänyt? Miksi iäisyys häntä kauhisti ja tyhjyys jähmetytti?
Nyyhkytykset puistattivat häntä, ja tuskallinen rakkauden ja myötätunnon kaipuu ahdisti kuin polttava jano. Se kaipuu kohdistui äitiin, Anjaan ja — lapseen, omaan lapseen!
Äidin kuolema viittoi uutta tietä Uuraan elämän taipaleella. Hän luopui tehtaasta ja pani päätöksensä toimeen nopeasti ja tarmokkaasti, aivan kuin jokainen menetetty päivä olisi ollut korvaamaton vahinko. Seuraajaksi tuli Murtola, jolle hän myönsi perin edulliset maksuehdot, aivan kuin nuori pari olisi ollut hänen oikeat perillisensä.
Sitten Uuras kääntyi vuoteen omaksi, eikä lääkäri voinut muuta selitystä antaa kuin että hänen elinvoimansa olivat liiasta rasituksesta ehtyneet.
Hän ennätti kuitenkin vielä nähdä, kuinka tehdas Murtolan johtamana alkoi menestyä. Sen järjestely ja työväen osuudet sopivat hänen ohjelmaansa, ja pienessä tehdasyhteiskunnassa ehti jo vuoden kuluessa tulla esille sovinnollista yhteishenkeä, taipumusta liittymään lujaksi kokonaisuudeksi, johon vahingolliset ainekset eivät päässeet tunkeutumaan. Ja sitä myöten kuin työ tuli säännölliseksi, uskalsi Murtola suunnitella liikkeen laajentamista.
Hän toi piirustusluonnoksensa Uuraan katseltavaksi tahtoen kuulla kokeneen edeltäjänsä mieltä aikeistaan.