— Katso!
Uuras suvaitsi ojentaa kättään, ottaa pakan syliinsä, katsoa ja hypistellä.
— Olemme valmistaneet sitä koko talven. Eikö se ole kuin parasta herrain verkaa, pehmeätä, melkein mustaa, hiukan lampaanharmaita juovia pitkin ja poikin? Eikö ole? Kun menet rakennusmestarin kouluun, on se yhtä hienoa kuin muidenkin herrojen, — puhui Anja hehkuvin poskin, silmäin loistaessa.
— Sinähän olet merkillisesti oppinut puhumaan, — sanoi Uuras katsellen enemmän kukoistavaa tyttöä edessään kuin kehuttua kangasta. — En ole sinulta vielä koskaan kuullut noin monta sanaa yhteen mittaan.
Anja hämmentyi, silitteli kangasta, jonka Uuras oli jälleen laskenut penkille viereensä, ja pysyi vaiti.
He olivat nyt kahdenkesken tuvassa; vanhemmat olivat menneet saunaan.
— Pane kengät jalkaasi, — sanoi Anja lopulta. — Muuten saat taas sen väristyksen.
Uuras totteli.
— Luuletko sinä, että minä pian paranen? — virkkoi Uuras.
— Luulen.