— Pormestari onkin aina sen näköinen kuin olisi saanut kalanruodon hampaittensa väliin. Kun hän vahingossa hymyilee, vetää hän ohuet huulensa vikkelästi jälleen muttuun, aivan kuin suussa pistäisi.
Tytöt nauroivat, mutta äkkiä he tuuppasivat toisiaan kylkeen. Kadun toisella puolella astui heidän kohdallaan Uuras ja tervehti kohteliaasti nostamalla hattuaan.
— Se uusi rakennusmestari, näetkös kuinka hän on olevinaan sorea ja miehekäs. Ei, mutta tiedätkös, minä olen tehnyt suuren keksinnön!
— Että Leena on ihastunut — —
— Mistä sinä sen tiedät?
— Joka toinen ihminen luulee joka toinen viikko, että Leena on ihastunut milloin mihinkin miehenpuoleen tässä kaupungissa tai jossakin muualla.
— Ei tämä nyt ole sellaista luuloa, minä tiedän, olen nähnyt!
— Mitä, sano, sano pian nyt, minun pitää joutua kotiin.
— Hillillä viime keskiviikkona, kun käskettiin illalliselle ja herrat tulivat pelihuoneesta, ei Leena tahtonut itse ottaa pöydästä ruokaa, vaan istui tyhjän lautasensa ääressä sivupöydässä. Rakennusmestari Uuras seisoi aivan lähellä, ja Leena sanoi hänelle: — "Oliko hyvä pelionni?" — "Kohtalainen", sanoi herra Uuras ja huomasi samalla tyhjän lautasen. Ei minunkaan lautasellani mitään ollut, mutta siihen hän ei katsonutkaan. — "Mitä saan tuoda teille?" kysyi herra Uuras ottaen lautasen. — "Mitä hyväksi näette, jotakin herkullista, minulla ei ole nälkä", sanoi Leena hymyillen sillä tavalla, että minä ymmärsin olevani liikaa, siirryin toisen pöydän ääreen, ja mitäs luulet, herra Uuras asettui lautasineen paikalleni, ja sitten he kuiskailivat, hymyilivät ja olivat kuin hyvin vanhat tutut, niin että minä olen ihan varma…
— Tulet kai huomenillalla Leenan iltakutsuihin? Jos on jotakin perää siinä, mitä nyt sanot, tulee herra Uuras sinne varmasti. Hän kuuluu tanssivan oikein hyvin.