— Ei vielä, herra Uuras!
— Me emme tänä iltana ymmärrä toisiamme. Ehkä olen nytkin liian rohkea tätä sanoessani. Te, rouva Heerman, ette sitä ymmärrä.
— Rakas ystävä, — kuiskasi Leena, — varovammin, hiljempaa, voidaan kuulla soitonkin pauhatessa.
— Te siis tahdotte ymmärtää! — uteli Uuras kiihkeästi
— Tahdon, tahdon!
— Hyvästi!
— Ei, älkää menkö, leikki ei ole vielä lopussa.
— Mikä teitä vaivaa, rouva? Olette kai uupunut.
— En vähääkään, tuntuu vain niin omituiselta. En tunne oikein itseäni. Ajatelkaa, että minä olen ainakin yhdeksän vuotta teitä vanhempi ja yhtä kaikki samanlainen houkka ja lapsi kuin te muutkin.
— Sen vuoksi teitä rakastammekin.