Uuras astui siis sisälle vähääkään aavistamatta, mikä suuri suosionosoitus oli tullut hänen osaksensa, sillä hän ei tiennyt ihmisten toisinaan olevan etsittäessä poissa kotoa ja kuitenkin kotona, kun satutaan näkemään tai kuulemaan, kuka vieras on tulossa.
Nuori rouva oli väljässä tulipunaisessa aamunutussa, joka lämpimänä ja turvallisena verhosi hänen täyteläistä vartaloaan. Hän hypähti seisaalle notkeana ja virkistyneenä:
— Anteeksi, herra Uuras, tyttö ei tosiaan tiennyt, että olin kotona. Nämä päivät, oo, jospa tietäisitte, kuinka ne voivat olla pitkiä ja — ikäviä, niin äärettömän ikäviä! — Ei, mutta istukaa. — Hän nauroi heleästi. — Ei sinne, aivan kuin ventovieras. Tänne, tänne pöydän ääreen, kas näin!
Hän piti oman paikkansa sohvalla nojaten kyynärpäillään pöytään, jalat pienellä, pehmeällä jakkaralla.
— Nyt voitte kuvitella olevanne kotona, ei — — mitä minä tahdoinkaan sanoa — oikeassa kodissa, naisen kodissa. Tehkää niin, nuori ystävä, se miellyttäisi minua. Katsokaas, minulla on vain yksi kunnianhimo, luoda viihtyisä koti, missä on suloinen lepo, kun sitä tarvitsee, ja virkistävää eloa ja iloa, kun se huvittaa, ja paljon, paljon muuta hyvää.
— Pelkään sentään häiritseväni, kun tulen vakavissa asioissa.
— Ette milloinkaan. Noo! — sanoi Leena-rouva venyttäen kuin kehoittaakseen.
— Tarvitsen takuita. Leena-rouva huitoi käsillään.
— Niin vakavaa, nuori ystävä, tuo kuuluu miehille. He varmaan nauraisivat, jos minun nimeni esiintyisi juhlallisissa asiapapereissa.
— Minulle on annettu viittaus pyytää herra isäänne Onttolan patruunaa takuuseen rakennusurakassa, — sanoi Uuras yhä vakavampana, koettaen salata jännittynyttä mielialaansa.