— Jaa, herra Uuras, mutta isäni ei ole hoitanut enää viime vuosina omia asioitaan. Ne hoidetaan muualla. Veljeni — hän ei ole kaupungissa, asuu kaukana täältä — hoitaa ne väkensä avulla.
Uuras nousi voimatta salata katkeraa pettymystään, joka selvästi kuvastui hänen kasvoillaan. Leena-rouva näki sen ja tarttui nuoren miehen ojennettuun käteen.
— Ette tiedä, kuinka hartaasti nyt soisin olevani mies. Tahtoisin auttaa teitä, mistä hinnasta tahansa. Oletteko kysynyt Hilliltä — Forsilta?
— Olen, — sanoi Uuras.
— Entä — — mitä he sanovat?
— Antoivat neuvon pyytää Onttolan patruunaa — —
— Verukkeita, verukkeita! Se vanha kettu, Fors, kyllä minä sen vielä kynin.
Hän nauroi taaskin.
— Tietäisittepä, ystävä parka, mutta kuinka te voisitte aavistaa…
— Hyvä rouva, älkää sanoko "ystävä parka". Leena-rouva hätkähti ja katsoi vieraaseensa suurin silmin.