— Olkaa hyvät, puuro odottaa!
Vati oli valtava, maitolasit täynnä ja riemu sen mukainen.
Jätin heidät viettämään iltaa keskenään. Heillä oli omat määrätyt tehtävänsä, vannotut salansa. He olivat kohtalotovereita, uskollisia elämässä ja kuolemassa. Tällä hetkellä heilui miekka heikossa langassa heidän päänsä päällä. Heidän oli tapana siirtyä kaupungilla paikasta toiseen, nukkuen yönsä milloin minkin tutun sohvalla tai salakomerossa. Huomasihan sen heidän katseestaankin, tuon henkipaton rauhattomuuden.
En ollut koskaan tuntenut vieraanvaraisuuden riemua niin ihanaksi kuin sinä iltana, vähän väliä kuullessani salista heidän raikasta nauruaan. Levottomuuden pauhu ja etäisen uhan taika pakeni. Vaanivat tuhonhenget väistivät nuoruuden elämäniloa, jääden tuijottamaan omaa nurjuuttaan. Minä tunsin kodissani poikaparven ehdottoman ja voitollisen toivon. He tekivät suunnitelmiaan tuolla suljettujen ovien takana levollisina ja leikkiä laskien. Heidän raikkaissa äänissään ei tuntunut epäilyksen sointua. Valhe ja kierteleminen oli heille vierasta, mutta pakko luki lakia eikä suosinut sattumaa, joka on heikkouden seuralainen. Oli siis välttämätöntä turvautua voimaan, henkiseen ja ruumiilliseen, mutta sen piti olla keventävä, vapaa liitto, ei kytkemistä eikä raskasta kahletta.
Aurinko tekee kauniiksi, ja he olivat kaikki kasvaneet päivän puolella. Valo oli kudottu heidän sieluunsa ja ruumiiseensa. Yhtyneinä he olivat välkkyvä, väkevä virta, joka säilyttää voimansa ja särkee esteet juoksunsa leikkaavalla suoruudella.
Ajatuksissani näin toisen, samaa päämäärää kohti pyrkivän virran, joka nousi maan uumenista, pyhistä hetteistä, syvistä soista ja rämeistä, laajeni järviksi ja ulapoiksi ja jatkoi jokena juoksuaan. Se teki ihmeellisiä töitä, raatoi raskaan taakan alla ja purkautui vettensä painosta vallattomana koskena alas jyrkännettä, pärskyen vaahdoksi hillittömässä syöksyssä.
Minä näin yhä selvemmin noiden kahden virran juoksun. Ne olivat uurtaneet uraansa vuosisatoja kerran yhtyäkseen, mutta liian vastakkaisilta suunnilta.
Voi ihminen! Vapisin pelosta nähdessäni tuon kauhean hetken armottomana pakkojuoksuna työntyvän yhä lähemmäksi.
Taju ja Apu temmattaisiin minulta, kärsivänä seuraisi sieluni heitä tuolla matkalla.
Painoin pääni nöyrästi alas, mutta mitä oli tämä nöyryys, jossa järki, sydän, tahto kapinoi? Jokin nousi minussa syyttämään ihmisiä järjettömiksi, sydämettömiksi ja tahdottomiksi tuhon välikappaleiksi! Ja kuitenkin tiesin, että tämä oli vain inhimillistä elämän menoa.