Tänään, huomenna, ylihuomenna saisin vielä nähdä poikani — ehkä koko elämäni ajan, mutta heidät voitaisiin myös tehdä olemattomiksi milloin tahansa. Voi, kestäisinkö tätä epätietoisuutta?
Ja kuitenkin hymyilin, toimin, nauroin, elin täydesti, ehkä runsaammin kuin koskaan ennen. Elämä oli kuin ihmeellistä satua, voimien jännitystä, jokapäiväisestä niukasta leivästä taistelemista, tulevan ja nykyajan aatteiden pohtimista!
* * * * *
— Pojat, älkää syökö tänään kaikkea leipää, huomenna ei vielä saa uutta! oli minun pakko sanoa pöydässä.
Apu katsoi Tajuun, joka aikoi kurkottaa kättään akanaista kannikkaa kohti, mutta jätti sen tekemättä.
He nauroivat heleästi pöydästä noustessaan, ja oma nälkäni haihtui.
Ihanaa oli nähdä nälkääkin rakkaiden keralla.
— Nukutaan sen sijaan. Olivathan punikitkin niin viisaita, että määräsivät pysymään pöksässä jo aikaisin illalla. Se lihottaa, ivaili Apu.
— Ei se syöminen niin tärkeätä olekaan, lohdutti Taju. — Kun on tyhjää aikaa, niin syöhän sitä. Työssä ei sellaista muistakaan.
— Jättäkää te leipähuolet niille, joille se kuuluu, isälle ja minulle. Huoli ei ole hyödyllistä. Sen näkee isästä. Hän laihtuu. Te molemmat vain pulskistutte. Minä en huolehdi, en laihdu, enkä liho.
— Äiti elää pelkästä ruuanhaalimisen onnesta, selitti Taju.