— Niin, onhan sekin nautintoa: seistä tuntikausia joka päivä jonossa, kulkea jalkaisin ja ajopeleillä kaikenlaisilla teillä ja seuduilla ostoksilla ja itkien katsella tyhjäksi kalvettuja hevosenluita kauppatorin pöydillä. Ja tämä akanakannikka on ihanaa herrasväen herkkuleipää. Mutta entä vehnäjyväsäkit ja kymmenen hehtoa perunoita? Niissä on minun iloni.
— Vehnät minä toin pulskasti! kehaisi Taju, — ja perunat mamma kai on jo vähitellen jakanut niille, joilla ei ole mitään.
— Sitä suuremmalla ilolla syömme jouluna loput. Ja sitten kyllä jo valkenee. Taju vihelsi. — Sitten vasta aletaan.
— Mitä te alatte? kysyin niin levollisena, että Taju katsoi minuun ihmeissään.
— Mekö? Niin yleensä aletaan, sanoi hän viisastellen.
— Ota selvä sinusta, diplomaatti. Joulun kai me saamme viettää rauhassa kinkun ääressä. Ilma-täti on ruokkinut siellä maalla meille yhden jalan.
— Kokonaisen jalan. Se on suurenmoista! iloitsi Apu.
— Aina me vain puhumme nykyään ruuasta! huomautti Heikki. — Saatko sinä syntymään jouluksi nisuleipää? lisäsi hän veikeästi.
Pojat remahtivat nauramaan.
— Isä haaveilee ihania asioita! huusi Apu toisesta huoneesta.