— Itsestään selvä! sanoi hän vastineeksi jonkun väitteeseen astuessani heidän piiriinsä.
— Mikä niin? kysyin.
— Että elämällä on tarkoitus, väittää Apu, selitti eräs pojista.
Apu katsoi Säteeseen, ja he hymyilivät.
— Mitä sinä sanot, Säde? tiedusteli Apu.
— En minä tiedä. Minä elän, eiköhän se ole käsitettävä niin?
— Sitähän minäkin! riemuitsi Apu.
— Onhan ajalla ero, kuinka se pitää käsittää. Ajatelkaamme vain ennen sotaa: "leben und leben lassen", rentonaan elää, aikaa ja varaa oli. Entä nyt? Liverränkö rakkaalleni vuosimääriä? Onko aikaa sellaiseen?
— Ei! huusi Apu. — Syleillä kultaansa kerta kaikkiaan ja sitten — kohta lyö hetki. Ehkei tavata milloinkaan!
Hänen äänensä painui hiukan, ja Säde muuttui vakavaksi, käänsi pois päänsä ja poistui toiseen huoneeseen. Ehdin nähdä kyyneleen tummissa silmäripsissä.