Tämä vaaran läheneminen antoi elämälle ja hetkelle sisällystä ja samalla viehätystä. Se työnsi sydämet lähemmäksi toisiaan, tuntemattomatkin joutuivat kohtalotovereiksi. Ja rakkaus löysi siitä pyhätön, sai aiheen antaa paljon.
Nämä kaksi lasta, Säde ja Apu, eivät vielä tunteneet rakkautta. Heille oli surunvoittoinen, mieluisa yhdessäolo, toistensa näkeminen, äänen kuuleminen jo paljon, sai silmät loistamaan. He eivät tarvinneet sanoja, ja hyväilyt olisivat heitä peloittaneet ensi lemmen kainossa mieltymyksessä.
Säde askarrutti kuitenkin aina Avun ajatuksia. Kävellessämme kaupungilla hän ilmaisi sen.
— Äiti, eikö tuo tyttö muistuta Sädettä? saattoi hän sanoa, katsellen edellään astuvaa outoa tyttöä, vaikka puhelimme muista asioista. Taikka nähdessämme kirjakaupan ikkunassa jonkun uutuuden hän innostui arvailemaan: — Näinköhän tuo olisi Säteelle mieleen. Käydäänkö katsomassa?
Iltapäivisin hän useimmiten harhaili Säteen kodin tienoilla, ellei voinut mennä suoraan Siiri-tädin luo. Hyvin voin kuvitella, kuinka hänen sydämensä sykki voitonriemusta nähdessään Säteen tulevan kotoa ja astuvan hymyillen vastaan ikäänkuin kohtaus olisi ollut sovittu. Sellainen sattuma oli paljon ihanampi onnenhetki kuin edeltäpäin suunniteltu. Se antoi kaikkein kauneimman hymyn ja tosimman katseen. Se oli jo suunnaton voitto ja riemun aihe, josta riitti hilpeyttä kummallekin pitkiksi ajoiksi.
Maailma oli heille niin ihana, aurinko kirkas pilvenkin takana. Entä nuo rakkaat ihmiset — miksi he oikeastaan toisiaan vainosivat? Eivätkö he tienneet siitä salaperäisestä, mikä oli selviämässä näille kahdelle? Typeriä he varmasti olivat nuo, punaiset ja valkoiset. He eivät ymmärtäneet, että Kaivopuisto oli houkutteleva onnenpaikka, kun siellä sai astella kahden, käsi kädessä, näin joulun alla leveäksi ajetulla lumisella tiellä.
Näiltä retkiltään tulleena Apu jutteli sydämensä kyllyydestä:
— Minä tahtoisin nyt huutaa noille ryssille ja muille tappelupukareille: kädet ylös! Tyhjentäisin luodit kivääreistä ja patruunat vöistä ja sitten nauraisin. Tapelkaa, ampukaa, pojat! Itse minä katselisin heidän naamarustinkiaan, kun ei tappelu kävisi. Ja jos minulla olisi valta, niin komentaisin heidät kaikki putkaan järkeä saamaan.
— Erittäin viisaita ajatuksia, poikaseni, mutta ikävä kyllä mahdottomia toteuttaa, huokasin nauraen hänen kanssaan.
— Niin, mutta kun ei voi vihata ketään. Kuinka sitä sitten tahtoisi lyödä kuoliaaksi?