— En suinkaan, nauroi hän, — senhän vuoksi menenkin harjoittamaan.
— Ja sitten?
— Se on taas sen ajan murhe.
Olisin tahtonut kysyä enemmänkin, sillä hänen hätäiset ja väistelevät vastauksensa ilmaisivat epäröivää ja ristiriitaista mieltä. Se ei johtunut ainoastaan tehtävän pulmallisuudesta tai odottavien vaarojen ilmeisestä mahdollisuudesta, sillä sehän kuului asian luontoon. Mutta hän vältti katsettani, painoi päänsä alas ja tuijotti eteensä sanaakaan sanomatta.
— Oletko käynyt hyvästelemässä Siiri-tädillä? kysyin kerran.
— Olen tietysti, sanoi hän, ja valoisa hymy elvytti hänen kasvojaan hetkeksi.
Siltä taholta ei siis tuo miettiväisyys häntä ahdistanut.
— Älä nyt vain luule, äiti, että minä pelkään tämän retken vaarallisuutta, lohdutti hän minua nähdessään mieleni painuvan yhä alakuloisemmaksi.
— Tiedätkö, Apu, on asioita, joita emme voi ymmärtää, vaikka ne elämässämme uudistuvat kymmenet kerrat yhä samaa puhuvina. Se riippuu kai siitä, että niiden tulkitseminen tähtää liian lähelle sydäntämme ja tarttuu elämämme arimpaan hermoon.
— Jotakin omaa ja ihan salassa pidettävää kullakin pitää olla, vastasi Apu yhä vältellen.